Tämä on kertomus siitä, miten arvaamaton keli tekee ihmeitä matkustelulle ja miten se on kaiken kokemani perusteella ihan normaalia Islannille. Aamu valkeni ihan kohtalaisen kauniina, heräsimme Rikun kanssa hyvissä ajoin ja nautimme hotellin buffet-aamiaisen viimeistä kertaa. Olisimme päässeet BSI:lle eli bussiasemalle flybusin kyydillä jo hotelliltamme pientä lisähintaa vastaan, mutta päätimme kuitenkin kävellä, sillä matka ei ollut pitkä. Sääennuste lupasi kovaa tuulta, mutta pelko osoittautui aiheettomaksi. Sää oli moitteeton ja oli ihana kävellä Reykjavikin omakotitaloalueen halki ja jättää hyvästit kaupungille. Matka sujui hyvin ja päivän käsilihastreenikin tuli suoritettua kiskomalla laukkua lumessa ylämäkeen. Hah.
Saavuimme BSI:lle hyvissä ajoin ja ostimme flybus-liput sieltä Keflavikin lentokentälle. Bussiin päästessämme oli alkanut tuulla vähän, olimme Rikun kanssa tyytyväisiä siitä, että sää muuttui vasta nyt. Kun kello tuli 9.30 bussi lähti. Arvioitu saapumisaika Keflavikille oli noin kello 10.15. Emme olleet päässeet pitkällekään, kun tuuli voimistui ja alkoi sataa lunta. Näkyvyys heikkeni äkisti huomattavasti ja koska aurinkokaan ei ollut vielä noussut, oli oikeasti pimeää. Saavuimme Keflavikille vähän ennen yhtätoista, matkaan oli mennyt reippaasti enemmän kuin olisi pitänyt, sillä loppumatkan bussikuski joutui ajamaan erittäin varovaisesti ja hitaasti. Siinä kohtaa kaikki bussin ikkunat etulasia lukuunottamatta olivat muurautuneet lumesta umpeen, eikä ulos nähnyt. Sen muutaman minuutin ajan, kun perillä odotimme laukkujamme bussin tavaratilasta, housuni kastuivat ihan läpimäräksi, eikä ollut toivoakaan, että huppu olisi pysynyt päässä.
Keli oli oikeasti järkyttävä ja aloin epäillä lennon kohtaloa. Jonotimme hyvän tovin SAS:in tiskille laukkuinemme, eikä tässä kohtaa ollut mitään puhetta myöhästymisistä. Turvatarkastuksessa oli ainoastaan yksi läpivalaisumasiina käytössä, mutta onneksi olimme kaikesta huolimatta tulleet kentälle ajoissa. Lähtötaulu näytti, että lentomme lähtee ajallaan 12.40. Kävimme palauttamassa tax free -kupongit ja suoritimme vähän lentokenttäshoppailua sekä kulutimme viimeisetkin käteiset ennen siirtymistämme portille. Kello tuli 12.30, eikä ihmisiä oltu alettu päästää sisään koneeseen. Epäilys heräsi. Viereisellä portilla alkoi käydä kuhina, siitä oli määrä lähteä Norwegianin kone Osloon puolituntia meidän koneemme jälkeen. Kului vielä hetki ja edessämme jonossa ollut nainen alkoi juttusille. Hän kertoi, että juurikin tuo Norwegianin kone oli yrittänyt laskeutumista viisi kertaa siinä onnistumatta, onkohan meidän koneemme laskeutunut? Siinä kohtaa tuli ensimmäinen lykkäys lähtöaikaan, viisitoista minuuttia. Kun tuli uuden arvioidun lähdön aika, se siirtyi jälleen vartilla eteenpäin.
Facebookin kautta sain tietää, että yksi vaihtariporukka oli ollut autolla matkalla Reykjavikiin, kun kehätie Reykjavikin suuntaan oli suljettu. He olivat jääneet Borgarnesin kaupunkiin jumiin. Yksi vaihtari oli jumissa Akureyrin lentokentällä. Me olimme jumissa Keflavikin kentällä. Maarit, joka oli lähtenyt samana päivänä jo aamu seitsemältä, oli päässyt onnellisesti Tukholmaan. Jännitys kasvoi, mitäs nyt? Entä jos joudumme yöpymään kentällä tai jossain hotellissa, jos kaikki lennot perutaan? Ikkunoista tihrustaminen paljasti, että meidän koneemme oli kuitenkin lähtöportin vieressä, mutta lähtö lykkääntyi jatkuvasti. Välillä koneen renkaita huljuteltiin kuumalla vedellä, välillä se oli kiinni lastaussillassa ja sitten se taas irrotettiin. Koko toimituksen ajan kone heilui valtavasti puolelta toiselle. Joku sanoi, että tuulennopeus oli 30 metriä sekunnissa, puuskissa paljon enemmän. En voinut olla ajattelematta, miten kamalaa Norwegianin koneen matkustajilla oli täytynyt olla niissä lukuisissa laskeutumisyrityksissä.
Kun arvioitu lähtöaika siirtyi jälleen puolella tunnilla eteenpäin, ollen tässä kohtaa jo reilusti yli tunnin myöhässä, päätimme poistua jonosta syömään. Tullessamme niin tyhjä lentokenttä oli nyt täynnä elämää, kaikki olivat jumissa. Lähtötaulu kertoi karua kieltään, joitakin lentoja oli peruttu, useita siirretty ja kaikista ei ollut edes lähtöarviota. Olin tuolla hetkellä valtavan onnellinen siitä, että Riku oli kanssani, eikä minun tarvinnut olla yksin. Ei haitannut niin paljon, vaikka lentojen lähtemisestä tai jatkolentoyhteyksistä ei ollutkaan mitään tietoa. Yritimme kyllä kysellä jatkolennoista, mutta henkilökunta ilmoitti, että selvitetään sitten Oslossa. No, selvitetään sitten, jos sinne asti päästään.
Kolme tuntia myöhässä ihmiset päästettiin koneeseen. Se oli aika huima kokemus, sillä lentokone huojui puolelta toiselle ja tuntui niin kuin olisi kävellyt junassa, joka kallistuu mutkaan. Matkustajat pääsivät koneeseen, koneen siivet kasteltiin vielä jäätymisenestoaineella ja kaikkien liikkuvien osien toimivuus testattiin. Sitten lentokone lähti, kapteeni kertoi, että myrsky oli laantunut sen verran, että nyt mentäisiin. Nousun jyrkkyys paljasti sen, että sääolot eivät olleet ihan tavanomaiset, mutta mitään turbulenssia ei ollut koko matkalla. Ja pilvien yläpuolella näkyi vielä hetken laskeva aurinkokin. Huokaisin helpotuksesta. Enää pitäisi selvittää jatkoyhteydet kotiin, mutta olisimme sentään askelen lähempänä.
Jonotimme hyvän tovin SAS:n palvelupisteelle, sillä emme todellakaan olleet ainoita, joiden jatkolennot olivat myöhästymisen takia menneet uusiksi. Tiskin takana oli tietenkin vain yksi nainen, eikä asiointi todellakaan ollut nopeaa. Kurkin lähtötaulusta, että tunnin päästä menisi Finnairin suora lento Helsinkiin ja aloin elätellä toiveita siitä. Toiveet olivat kuitenkin turhia, sillä meidät pistettiin Tukholman kautta, niin kuin alkuperäinen suunnitelma sanoi. Ystävällinen työntekijä nosti lippuluokkamme kuitenkin Oslo-Tukholma -välille SAS Plus -luokkaan, että saisimme vähän syötävää. Mitään oikeaa ruokaa ei lennolla ollut tarjolla, eikä se kestänyt kuin 45 minuuttia. Välipala oli kuitenkin ilmainen ja ihan mukava lisä.
Arlandan lentokentällä nautimme herkkukahvit (tai kaakaon omassa tapauksessani) Starbucksissa, mikä oli kyllä yksi matkan ehdottomista kohokohdista ja piristi mieltä kummasti. Lentomme lähtöön oli noin tunti aikaa, ei ollut järkeä lähteä kauas, joten vain istuimme ja katselimme ympärillemme, molempia alkoi jo väsyttää. Viimeinen lento kesti enää 40 minuuttia, eli seisoimme Suomen kamaralla alta aikayksikön. Vielä ei voinut kuitenkaan huokaista, sillä jouduimme odottamaan bussia kotiin puolisentoista tuntia. Nukahtaa ei saanut, vaikka mieli teki. Sieppasimme matkalaukut ja suuntasimme ostamaan jotain purtavaa. Odotusaika meni ihanan nopeasti. Bussipysäkillä meitä kohtasi yllättävä näky: pitkä jono, bussi täynnä postipaketteja ja kuski nostelemassa ihmisten matkatavaroita matkustamoon. Kello oli kaksi yöllä ja bussi oli ihan tupaten täynnä. Saimme kuitenkin istumapaikat, taisi niitä jäädä pari vielä vapaaksikin.
Loppumatka meni nukkuessa. Vähän ennen kuutta aamuyöllä saavuimme Jyväskylän matkakeskukselle, josta otimme taksin kotiin. Taksikuski oli hyvin epäsuomalaiseen tapaan puhelias ja kertoi, että oli ollut hiljainen ilta. Olimme vuoron viimeiset asiakkaat, nyt hänellä alkaisi viiden päivän loma, sitten taas jouluksi töihin. Olisin halunnut toivottaa hänelle hyvää lomaa, mutta olin niin väsynyt, että perinteinen "kiitos, hei hei" sai riittää. Tuntui ihanalta astua oman asunnon ovesta sisään, Riku oli siivonnut ja vaihtanut puhtaat petivaatteet. Ja miten mahtavaa olikaan nukahtaa omaan sänkyyn 18 tunnin matkustamisen jälkeen...
En ole vieläkään tajunnut, että kolme kuukautta Islannissa on ohi. Oikeastaan minusta tuntuu siltä, etten ole koskaan ollutkaan poissa kotoa. Olo on outo, koko reissu tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta, vaikka olen ollut vasta muutaman päivän kotona. Ehkä se tästä... Vielä yksi postaus on luvassa, siinä kerron teille viimeinkin islantilaisista jouluperinteistä, malttakaa siis pysyä mukana!
Terkuin,
