24. Lammaspaimenet vuonolla

Taisin luvata, että teen toisen kirjoituksen äidin ja tädin kanssa vietetystä sunnuntaista, tässäpä se siis tulee! Pidemmän roadtripin jälkeen oli vuorossa ihan pieni lähialueisiin tutustuminen ja sen jälkeen rauhallista oleilua Akureyrissä. Tarkoituksena oli suunnata Eyjafjörður-vuonon reunaa kohti pohjoista ainakin Dalvíkin kylään, mahdollisesti pidemmällekin, mikäli keli suosisi, sillä olisi mahtava nähdä meri. Itse vuono on 60 kilometriä pitkä ja leveimmillään merenpuoleisestä päästään, jossa leveyttä on jopa 25 kilometriä. Tästä Akureyrin kohdalta leveyttä taitaa löytyä puolisentoista kilometriä, vaihtelua löytyy!

Päivä oli aika viileä, mutta aurinkoinen, ja aamupalan syötyämme starttasimme auton. Retki sujui rauhallisissa merkeissä, aina välillä pysähdyimme ottamaan valokuvia. Ensimmäinen kunnollinen pysähdys tehtiin kuitenkin Dalvíkin kylässä, joka näin sunnuntaipäivänä oli aika hiljainen. Olimme kylässä hieman ennen kahtatoista, joten mikään paikka ei ollut edes auki. Ajoimme satamaan vuonoa ihmettelemään ja ihastelemaan.

Vuono näyttäytyi valitettavan pilvisenä, eikä mennyt pitkään, kun taivaalta alkoi sadella lumihiutaleita. Jatkoimme vähän eteenpäin, vaikka tässä kohtaa oli jo hyvin selvää, että mitään merta emme tulisi näkemään. Parkkeerasimme auton tiehallinnon maston nurkille (toivottavasti emme vilahtaneet missään tiekamerassa... "hullut turistit") ja ihmettelimme maisemaa tovin ennen paluuta takaisinpäin. 

Olimme päättäneet, että paluumatkalla pysähtyisimme hevoslaitumen vierelle islanninhevosia ihastelemaan. Ensimmäinen laidun ei tuottanut tulosta, kun hevosia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa huhuilumme portilta. Sen sijaan auton huriseva ilmastointi oli aika jännä ja sitä piti tarkkailla tiiviisti, ettei se vaan hyökkäisi kimppuun! Siis se sapelihammastiikeri, joka siellä auton takana varmasti vaani. No, matka jatkui! Seuraavaa laidunta metsästäessämme päätimme tutustua myös paikallisiin lampaisiin. Se oli ehkä virhe, sillä lampaat säikähtivät läsnäoloamme ja kerääntyivät laitumen perälle joukoksi, mistä lähtivät jonossa marssimaan kohti kotia. Meille ei ihan selvinnyt, että luulivatko ne meidän "hakevan" niitä kotiin esimerkiksi syömään tai jotain muuta tarkoitusta varten vai säikähtivätkö ne niin pahasti, että päättivät sännätä kotiin. Poistuimme paikalta vähin äänin - kunhan tilanne oli ikuistettu kameraan.

Seuraavaa kunnollista hevoslaidunta metsästettiin tovi, mutta se kannatti. Pääsimme tarpomaan lumisen ojan yli portille ja ponit tulivat kuin käskystä meitä ihmettelemään. Vähän varovaisia ne olivat, mutta kertakaikkisen ihastuttavia otuksia silti. Kyllä minä vielä tällä reissulla ratsaille pääsen, se on varma se! Ennen en suostu tulemaan Suomeen... Poneja tuli katseltua hyvä tovi, mutta lopulta maltoimme hypätä autoon ja huristaa takaisin Akureyriin. 

Pyörähdys kaupan kautta, sitten asunnolle ja hyvin pian syömään. Tällä kertaa kohteena oli Greifinn-niminen ravintola, joka Bautinnin ohella tarjoaa myös paikallisia makuja. Salaattibuffet puuttui, eikä valastakaan tainnut olla listoilla, mutta saimme kaikki vatsamme täyteen, eikä ruuassa todellakaan ollut mitään moittimista. Ja ilmeisesti guesthousellani on jokin sopimus ravintolan kanssa, sillä huoneessani on muutama -15% -alennuskuponki, joita nyt iloisena käytettiin. Vatsat täysinä lähdimme rantakatua pitkin kohti HOF:in kulttuurikeskusta ja edelleen keskustaa, jossa totta kai piti päästä kahvilaan jälkkärille. Kahvilan virkaa toimitti Café Ilmur, söpö keltainen rakennus, joka tarjosi erittäin herkullisia kakkuja, kahviakin sai juoda niin monta kuppia kuin halusi!

Nam! Ja siinähän se sunnuntaikin hurahti. Olimme haaveilleet revontulista, mutta aamun pilvettömyys oli tiessään, eikä niistä näkynyt jälkeäkään. Väsymyskin alkoi painaa Suomen ajassa olevia vieraitani, joten menimme hyvissä ajoin nukkumaan. Viikonlopusta hurjan, hurjan väsyneinä vieraani heräsivät seitsemältä. Siis SEITSEMÄLTÄ maanantai aamuna. Kiitti vaan! Ihan niin aikaisin emme kuitenkaan nousseet ylös ja itse vetkuttelin sängyssä viimeiseen asti, kahdeksaan ehkä. Söimme hyvän aamupalan ja sitten olikin valitettavasti aika hypätä autoon viimeisen kerran yhdessä tällä matkalla. Äiti ja Virpi heittivät minut yliopistolle ja lähtivät kohti Reykjavikiä. Aikamoinen viikonloppu, kiitos rakas äiti ja rakas Virpi <3 

Terkuin,